Kortisonista on vuosien mittaan kirjoitettu niin paljon kokemuksia ja vaikutuksia, että kokoan tämän otsikon alle tietopaketin vanhemmista kirjoituksista. Uusimmat jätän rauhaan, jotta niihin voi kommentoida lisää

Mihin oireisiin pulssihoito: optikusneuriitteihin, kavelyn heikkenemiseen, nielemisvaikeuksiin, pissaongelmiin.  Tarkemmin maariteltyna sellaisiin, jotka itsekin osaan arvioida.  Tiedan esimerkiksi, mita naen kummallakin silmalla normaalioloissa, millaisen matkan kavelen vaikeuksitta, milloin ruoka menee vaaraan kurkkuun, milloin pissat tulee housuun (normaalisti ei tule).   Epamaaraisiin vaivoihin en kortisonipulssia harrasta.   Haluan aina jotain selkeasti luokiteltavaa, etta sitten osaan myos sanoa, kannattiko vaivan.

Eli taman selvittelyn olen tehnyt jo etukateen, etta sitten tiedan onnistuiko vai ei.   Lisaksi tulee vanha saanto: "Tunne itsesi".  Eika se ole niin vaikeaa ollenkaan.   Varsinkin on syyta muistaa, etta sina itse tunnet itsesi ja vaivasi (taman ms:n suhteen, jotkut muut taudit, jotka nakyy verikokeissa tai rontgenkuvissa on sitten toinen juttu) AINA PAREMMIN KUIN PARASKAAN LAAKARI VOI TUNTEA.

A) Mielialan suhteen, jos ei nyt ehdi psykoanalayysiin pulssia odotellessa, voi opetella kyselemaan itseltaan, olenko:
1) masentunut, alavireinen
2) hyperaktiivinen, ylitarmokas, euforinenkin
3) kulkeeko ajatus tuhatta ja sataa, vai pystynko keskittymaan esim. lehden tai kirjan lukuun
Nama asiat kannattaa opetella muutenkin, siita on hyotya elemasta selviamiseen muutenkin kuin kortisonipulssin kanssa.
(Sitten voin joskus kirjoittaa, miten naita mielialoja voi opetella saatelemaan, joko itsekseen tai hyvan asiantuntijan avustuksella).

B) Oman kropan tuntemustakin minun on pitanyt harjoitella, koska olen ollut sensorttinen persoonallisuus, etta en ole kiinnittanyt paljon vointiini ja vaivoihini huomiota, kun elamanmeno yleensa on ollut paljon kiinnostavampaa.  Tassa on ihan katevaa kayttaa apuvalineita.   Ja ihan ensimmaiseksi muistikirja, etta voi merkita ylos havainnot.  (Naista merkinnoista voi olla oleellista hyotya, josta tuonnempana).
1) VAAKA.   Ennen pulssia kayn puntarissa parina aamuna ja iltana, jotta minulla on tiedossa senhetkinen normaalipainoni ja suunnilleen sen paivittaisvaihtelut.   Tama on hyodyllinen tieto turvotuksen maaraa arvioitaessa.
2) VERENSOKERIMITTARI (niita voi ostaa apteekista, tai voi saada joltain diabeetikolta lyhytaikaiseen lainaan). Ne on myos esim. kannykkaan verrattuna hirvean helppokayttoisia. Sitten taas tilastot parilta paivalta paastosokerista (aamulla ennen kuin on syoty mitaan) ja sitten esim. tunti illallisen jalkeen.  Jos ei tieda, mita verensokerit tavallisesti on, ei sitten osaa niita saadellakaan.  Jos tulee ongelmia verensokerin kanssa, niin on katevaa, kun voi sanoa, mita ne tavallisesti on.
3) VERENPAINEMITTARI (viela helpompi vekotin).   Mittaan siis aamuverenpaineet (esim.aamiaisen jalkeen) ja iltaverenpaineet (esim. nukkumaan mennessa).  
4) Lampo aamulla ja illalla, etta jos tulee alilampoa tai kuumetta, niin tietaa, minka verran

Siina sairaalassa, jossa olen aina saanut kortisonipulssin, kaytanto on seuraava:  ensiksi aamulla laboratoriossa perusverikokeet (pieni verenkuva, CRP tulehdusten poissulkemiseksi, ja joskus jotain muutakin).   Jos ne on OK,
sairaanhoitaja mittaa verenpaineen ja lammon.  Sitten tiputetaan kortisoni, tiputuksen jalkeen mitataan verenpaine, kuume ja verensokeri.  (Olen myohemmin oppinut, etta talle kaytannolle on hyvat perusteet).  Lisaksi annetaan kotiin mukaan 3 tablettia Imovane 7,5 mg nukahtamislaake, 3 tablettia Lanzo tai Losec-vatsansuojalaaketta.  Tahankin on ihan hyvat syyt, joista lisaa seuraavassa osassa.

Laakari tulee kolmantena paivana katsomaan, miten on mennyt.   Tassa vaiheessa kortisonipulssia on yleensa aika pirtea, jos ei sentaan euforinen.  Joskus kylla selvasti alkavat esim. nako-oireet helpottaa, ja kavely kevenee.   Toisaalta on vaikeaa, jos ei mahdotonta erottaa kortisonin vaikutusta mielentilasta ja taudista.     Ennen kaikkea: AINAKAAN MINULLA MITKAAN HUONOT SIVUVAIKUTUKSET EIVAT OLE ILMENNEET TASSA VAIHEESSA, YLEENSA NE ALKAVAT VASTA TOISENA TAI KOLMANTENA PAIVANA PULSSIN JALKEEN.  Ja silloinpa ei olekaan sairaanhoitajaa mittailemassa tai laakaria kyselemassa.   Jos kertoo jonkin muun erikoisalan kuin neurologian laakarille omituisista oireista, niin lopputuloksena voi olla neurologian paivystykseen joutuminen, ja luulisin etta patologian laitoksellakin on paljon kivempaa.

Eli seuraava jakso kertoo sitten sivuvaikutusten ennaltaehkaisysta ja seurannasta.

Lohdutusta mml:lle.   Kerropa huomenna yksityiskohtaisesti sivuvaikutuksia hoitajalle.  "Metallinen" maku suussa on minullakin usein kortisonipulssin aikana, mutta se menee ohi heti ensimmaisena kortisonittomana paivana.   Ota joitain sokerittomia pastilleja, tai vaikka Fludent-fluoritabletteja, joita saa apteekista (ehkaisee myos suu- ja hammasinfektioriskia), koska vahentaa myos suun kuivumisen ja kortisonin yhteisvaikutuksesta mahdollisesti aiheutuvaa kariesriskia.

Sarky on nyt sitten vaan sellaista, etta sita pitaa yrittaa sietaa, menee yleensa ohi kun kortisoni loppuu.  Yrita huilata puolihamarassa huoneessa ja rauhallista musiikkia tai radiota.

Hikoilu, kuumotus, oksetus (kuten paansarkykin) sopii kohoaviin verensokereihin.   Selitan sitten myohemmin lisaa.  Oliko sairaalassa sokerit koholla?   Se ei valttamatta nouse heti paivalla.

Kysy myos yksityiskohtaiset ohjeet pahoinvoinnista.   Eli mita sitten, jos rupeat oksentelemaan?   Tiettavasti nykyaan on oikein hyvin pahoinvointilaakkeita, en tosin tieda, voidaanko niita antaa kortisonipulssin yhteydessa, kannattanee kuitenkin tiedustella.

Kirsikalle, koska en ole laakari, en voi ottaa kantaa, olisiko kannattanut menna kortisonipulsseihin.   Se riippuu myos yleisesta terveydentilasta kuin myos MS:si tyypista.   Olen kylla lukenut sellaistakin tutkimustietoa, etta myos tasaisesti etenevaankin tautimuotoon suositeltaisiin 3-4 kuukauden valein kortisonipulsseja, jossain pain maailmaa.

Itse olen saanut kortisonipulsseja 2-3 kuukauden valein, lyhin vali oli 6 viikkoa.   Ja kuten aiemmin sanoin, niin kauan kun terveydentila (ei ms) kestaa ja neurologi on samaa mielta, niita jatketaan siihen asti kun ei ole enaa vastetta, tai sivuvaikutukset jaavat pysyviksi tai hengenvaarallisiksi.

Sorry kun tama nyt kestaa, mutta yritan edeta jokseenkin systemaattisesti.   Ja koko ajan muistuttaisin, eli tama on siis sellaista, jonka omalla kohdallani tuntuu hyvalta (tai vahiten pahalta on kai tassa tapauksessa eksaktimpi ilmaus), ja mista olen yleensa jonkun laakarin kanssa jutellut.

Sivuvaikutuksien lieventamis/estomenetelmistani
1) Huolehdin riittavasta unesta.  Kuten kaikki tiedamme, vaikkei nyt kortisonipsykoosiin mentaisikaan, niin uni hairiintyy.  Toisaalta monet metaboliset ja endokrinologiset toiminnot "korjaavat itseaan" unen aikana.   Itse olen paatynyt seuraavanlaiseen unenhuolto-ohjelmaan.   Sairaalasta siis saan ne Imovanet, jotka auttaa nukahtamaan (minulla ei ole nukahtamisvaikeuksia normaalisti, jos unen kanssa on ongelmaa, niin se on enemmankin heraamista liian aikaisin).   Puoli tuntia ennen nukkumaanmenoa otan 1/2 tablettia 1 mg Temestaa  ja sitten sankyyn mennessa Imovanen ja seka toisen puolikkaan Temestaa.   Minulle Temesta tahan tarkoitukseen sopii kaikkein parhaiten.  Joskus sairaalassa ne ovat halunneet antaa Diapamia ja pari kertaa olen kokeillutkin, tokkuraiseksi tulen, mutta uni pysyy "koiranunena" ja heraan vasyksissa.   (Temesta on siina mielessa ongelmallinen laake, etta sita ei mielellaan laakarit kirjoita, koska se on suosittu katukaupassa sekakayttajien keskuudessa, ja siihen voi jaada "koukkuun".)  Minun on ollut helppo luopua Temestasta runsaassa viikossa,  enka ole koskaan ajatellutkaan sita muuhun kuin "erityistapauskayttoon".

Viisaat sisatautilaakarit (niita on seka hoitaja-laakareita etta ystava-laakareita) poikkeuksetta aina kysyvat, "nukutko tarpeeksi", painottavat "muista nyt levata hyvin".  Neurologit taas sanovat "ei saa jaada makailemaan".   Molemmat ovat tietysti oikeassa, mutta olen vakuuttunut siita, etta kortisonisirkuksessa suurin taitolaji on levon ja tekemisen vuorottelu.   Samoin stressin valttaminen: hermostuminen ja stressi sotkee muutenkin kortisonilla hairittya hormonitasapainoa.   Stressia voi ainakin siirtaa "juuri nyt en jaksa tata asiaa ajatella, ajattelen sitten viikon kuluttua, kun olen toipunut kortisoneista".
Kortisonipulssin aikaan en tietystikaan kokonaan makaile, voimien mukaan ulkoilen, rauhallista kavelya, sisatiloissa venyttelen.   (Kohonnut verensokeri jaykistaa helposti lihaksia, siksi kortisonipulssin aikaan fysioterapeuttini kanssa tehdaan kevyita verenkiertoa lisaavia liikkeita, ja venytellaan, hierojani hieroo kevyesti, ettei kankeus jaa pysyvaksi).

Luulin, etta kortisoni turvottaa, kunnes ihan muusta syysta jouduin tarkkailemaan painoa (nestetasapainohairioiden arvioimiseksi).   Kortisonipulssin aikana, ja muutama paiva sen jalkeenkin, posket ovat punaiset ja pyoreat (toisin kuin tablettikortisonissa, palautuu nopeasti ennalleen).   Mutta yllatys, yllatys, muualla kehossa turvotusta ei olekaan, eli paino ei nouse kiloakaan.  Vaakatempusta on hyotya jos on kovasti turvotusta, on paljon selkeampaa sanoa laakarille "kahdessa paivassa paino on noussut 4 kiloa", kuin etta "taidan olla turvoksissa."

Verenpaineeni kayttaytyvat myos omituisella tavalla.   Nykyisellaan ne ovat lievasti koholla "normaalioloissa"   145/85 tms, kortisonipulssi pudottaa ne (alimmillaan kai 85/45) mutta esim. nyt viikko pulssin jalkeen 110/70.   Mita syyta on sitten verenpainettaan tarkkailla.   No ei muuta kuin etta mataliin verenpaineisiin tottumaton voi helpommin kaatuilla ja pyortya, ja ihan turhaa hommata tikkeja silmakulmaan, jos sen voi ennalta ehkaista.   En siis enaa mittaile verenpainetta joka valissa, koska olen opetellut tunnistamaan voinnistani verenpaineet (voin mitatakin, mutta yleensa nyt jo tiedan olostani, mitka on paineet).   Aamulla en siis nouse suinpain sangysta ja lahde pimeassa vessaan, vaan istuskelen sangyn laidalla ja vahan venyttelen ennen liikkeellelahtoa.  Jos viela huimaa, istahdan takaisin sangyn laidalle, ja odottelen.  Matalaan verenpaineeseen ei tietaakseni pyorry salamannopeasti yllattaen, vaan voi kuunnella kroppaansa, ja toimia sen mukaisesti.

Verenpaineeni putoaa siis pulssin jalkeen, pulssin aikaan ne nousevat.   En kayta mitaan laakkeita, mutta (myos sisatautilaakareiden mukaan) niita voi saadella jonkin verran tahdonalaisesti.   Jos ne ovat korkealla, menen makailemaan, hengittelen rauhallisesti (rukoilu tai meditaatio, rauhallisen musiikin kuuntelu) tms. tasoittaa seka pulssia etta verenpainetta.   Liian matalaan verenpaineeseen sitten pienta liikuntaa, ja aamukahvihan sita pikkuisen nostaa myos.

Jatkossa seuraa vaativammat osiot;
vuoristorataa heittavat mielialat ja veren sokerit ja niiden saately
pahoinvointi ja vatsavaivat

Ja joka kerta yritan muistutella, etta nama ovat vain minun ja hoitavien laakareiden yhteistyon tuloksia, Sinun elimistosi ja tautisi ovat erilaisia.   Mutta koska olen oppinut, etta pitaa itsekin ajatella ja yrittaa, niin kirjoitan naita sen vuoksi, etta jotkut kortisonipulssin aikaiset tuntemuksesi voivat olla samansuuntaisia, ja jo se, etta jollain muullakin on naita "outoja kokemuksia", saatttaisi hiukkasen lohduttaa.

Nestetasapainon hallitseminen onkin monimutkainen juttu.  Jos yhtaan lohduttaa, niin ei kortisonipulssin jalkeisista kummallisuuksista oikein laakaritkaan ymmarra.   Minulla ei siis ole ollut turvotusta, mutta olen kylla onnistunut "kuivahtamaan", eli vesi ei ole pysynyt kehossa vaan on tullut pissana ulos (4 kg kahdessa paivassa).   Ilmeisesti sokeriheilahteluista johtuva janontunne saa helposti juomaan liikaa nestetta.   Neurologi neuvoi juomaan Vichya, etta saisi natriumia.   Mina idiootti en tiennyt etta Pekka Puska tai joku muu terveysterroristi oli poistanut Vichy Novellesta suolat, ja niinpa sattui onnettomuus.   Olen omissa kokemuksisani tullut siiihen tulokseen, etta silloin kun janottaa ihan tolkuttomasti, mikaan nestemaara ei sita janoa vie, eli yritan pitaa nesteen nauttimisen (ja alkoholihan on sitten ihan poissuljettu) suunnilleen normaalimaarissa.  Eli juon natriumpitoista Vichya, ja sitten samoin kuin Magdalena vihreaa teeta.   Vihrealla teella on minuun sellainen vaikutus, etta se vie tehokkaasti janotusta ja tulee ulos "luonnollista tieta".   Taman olen todennut tropiikissa yli 30 asteen lampotiloissa, jolloin vihrea tee (kuumanakin) kummasti viilentaa, eika jaa turvotukseksi, joka minuakin paivantasaajalla kiusaa.  

Vatsavaivat lienevat tavallisia, ei kai ne muuten sairaalasta sita kolmea Losec-tablettia kotiin antaisi.   Olen onnistunut eraan kortisonipulssin jalkeen hankkimaan gastriitinkin.   Koska kortisonipulssin jalkeen pikkuvaivat ei niin vaan itsestaan paranekaan, olin tyhma kun en mennyt laakariin, vaikka tiesinkin, etta nyt taitaa olla tallainen vaiva.   Sen jalkeen olen vatsan kanssa ollut ongelmia muutenkin.   Sikali on onnekasta, etta nykyaan on niin hyvia laakkeita, etta yleensa on hyvin hoidettavissa.   Olen vain ottanut nyt sellaisen kaytannon, etta HETI KUN TIEDAN, ETTA KORTISONIPULSSI ON TULOSSA, ALOITAN LAAKITYKSEN.  (Lanzo, Losec, Nexium on nyt kaytossa) ja jatkan sita ainakin viikon pulssin jalkeen.  Jos on vatsavaivaa kortisonin kanssa ollut, niin luulen, etta laakari suhtautuu myotamielisesti tamanlaatuisiin jarjestelyihin. (Minulla on erinomaisen hyva gastroenterologi, jonka kanssa olen taman asian etukateen organisoinut, ettei tarvitse siella neurolla naista alkaa meuhkaamaan).   Minulla on siis kotiapteekissa laake valmiina.

Toinen kortisonipulssien aikana koettu riesa on ummetus.   Silla voi olla osavaikutusta turvotukseenkin, eli neste imeytyy suolesta jonnekin muualle.   Aloitan tamankin vaivan ennaltaehkaisyn seuraavasti.   (Normaalielamassa tulen toimeen suoleni kanssa ihan hyvin, kunhan otan yhden mittalusikallisen Laxamucil-rakeita illalla).  Lisaan Laxamucil-annostuksen myos aamuun.   Ummetus on kirjaimellisesti p****a juttu.   Onneksi olen onnistunut nailla konsteilla.   Varsinaisia ulostuslaakkeita kortisonin aikana tietaakseni pitaisi varoa, koska niilla voi muutenkin olla arvaamattomia vaikutuksia nestetasapainoon.   Laxamucil-ohjelman taas antoi minulle kirurgi, joka on perapaastani korjannut ummetuksen tekemia tuhoja.

Saa nahda, paasenko koskaan ohjeistoni loppupaahan, kun tassa tulee niin paljon kiinnostavia kysymyksia pitkin matkaa.  Kiitos myos luottamuksesta, vastailen mielellaan privaviestehin, jos tiedan.   Ymmartaakseni olen kuitenkin niin viisas, etta en vastaa, jos en tieda.   En koskaan sano, etta tee niin tai nain, mutta voin neuvoa, mita kannattaa laakarilta kysya, ja mita on hyva osata mainita kysyessa.

Toisen kortisoni tippapäivän jälkeen olo on jo parempi!
-kuvottava olo lähes poissa
-päänsärky siedettävässä mitassa
-verensokeri heitteli aamun 17,8- 7,8 - 6,8 tipan lopuksi
-lämpöä oli hitusen 36,9 c
-saas nähdä tuleeko uni ensi yönä?

-jalat ei ole enää ihan "raahattavaa mallia"
-kyl tää tästä!

Tässä Duodecim –lehden juttu kortisonista MS:n ja näköhermontulehduksen hoidossa

Olen leikellyt osan pois, joten tässä lyhennetty versio. Artikkelissa on otsikko aiheesta: Jättiannoksisten steroidihoitojen sivuvaikutukset

Kortikosteroidit multippeliskleroosin ja optikusneuriitin hoidossa
Duodecim 2000;116(15):1547-54, Irina Elovaara ja Tuula Pirttilä

Multippeliskleroosin eli MS-taudin pahenemisvaiheita on jo 1960-luvulta lähtien hoidettu kortikosteroideilla. Steroidihoitojen vaikutuksesta taudin pitkäaikaisennusteeseen ei ole tietoa. Idiopaattisen optikusneuriitin hoitoon suositetaan suonensisäistä metyyliprednisolonia, jos näköhermontulehdus on molemminpuolinen tai vaikea. Jos optikusneuriitti on vain toispuolinen, on hoitoa syytä harkita aivojen magneettikuvauksen osoittaessa valkean aineen muutoksia, sillä ne voivat ennakoida MS-taudin kliinistä puhkeamista. Oraalista vakioannoksista kortikosteroidilääkitystä ei tule käyttää monosymptomaattisen optikusneuriitin hoidossa. Esitämme kirjoituksessa nykykäsityksiin ja tutkimusnäyttöön perustuvan oman ehdotuksemme steroidien käytöstä MS-taudissa ja optikusneuriitissa.
------
Kortikosteroidit pahenemisvaiheiden hoidossa – kliiniset vaikutukset

Metyyliprednisoloni. 1980-luvulla MS- taudin akuutteja pahenemisvaiheita alettiin hoitaa lyhytkestoisilla suuriannoksisilla suonensisäisillä metyyliprednisolonikuureilla (jättiannosmetyyliprednisoloni, pulssikortisoni), joista on julkaistu kaksi lumekontrolloitua tutkimusta (Durelli ym. 1986, Milligan ym. 1987). Ensimmäisen tutkimuksen toteutus oli monimutkainen; hoidetut 13 potilasta saivat suoneen metyyliprednisolonia (kokonaisannos 105.5 mg/kg) ja kymmenen verrokkia keittosuolaa 15 päivän ajan. Tämän jälkeen steroidiryhmälle aloitettiin oraalinen prednisolonihoito, kun taas lumelääkeryhmä sai ensin suoneen metyyliprednisolonia 15 päivän ajan ja sitten prednisolonia suun kautta pienenevin annoksin neljä kuukautta (Durelli ym. 1986). Metyyliprednisoloniryhmän oireisto oli korjautunut nopeammin ensimmäisten kahden viikon kuluttua, mutta koska molemmat ryhmät saivat tämän jälkeen prednisolonia, ei lääkkeen pitkäaikaistehoa voida luotettavasti arvioida. Toisessa tutkimuksessa 13 potilasta satunnaistettiin saamaan 0.5 g/vrk metyyliprednisolonia ja yhdeksän potilasta keittosuolaa viiden päivän ajan (Milligan ym. 1987). Hoitoryhmässä toipuminen alkoi nopeammin, ja ryhmien välillä havaittiin merkitsevä ero vielä neljän viikon kuluttua, mutta ei myöhemmin.
Tutkimusten perusteella jättiannoksinen metyyliprednisolonilääkitys on tehokas MS-taudin pahenemisvaiheiden hoidossa. Oireiston korjautuminen alkaa nopeasti, usein jo kolmannen annoksen jälkeen, ja voi jatkua vielä neljä viikkoa. Lääkitys lyhentää sairaalahoidon kestoa, ja se voidaan toteuttaa polikliinisesti. Etenevässä MS-taudissa ei jättiannoshoito ole osoittautunut yhtä tehokkaaksi, mutta se voi lievittää spastisuutta (Compston 1998b).

Onko kortikosteroidin annoksella tai antotavalla merkitystä?

Oraalista deksametasonia on verrattu pieni- ja suuriannoksiseen metyyliprednisolonihoitoon (La Mantia ym. 1994). Vertailu osoitti pahenemisvaiheiden uusivan herkemmin pieniannoksisen kortisonikuurin jälkeen. Thompsonin ym. (1989) kontrolloidussa tutkimuksessa verrattiin metyyliprednisolonin ja ACTH:n tehoa. Oireiden korjautumisessa ei ollut merkitseviä eroja metyyliprednisolonin (1 g/vrk kolmena perättäisenä päivänä) ja 14 vuorokauden kuluessa pienenevinä annoksina annetun ACTH:n välillä. Suonensisäisestä metyyliprednisolonihoidosta tehdyssä tuoreessa vertailevassa tutkimuksessa lääkettä annettiin toisessa ryhmässä 0.5 g/vrk ja toisessa 2 g/vrk viiden vuorokauden ajan (Oliveri ym. 1998 ). Kummassakin ryhmässä toipuminen alkoi viikon kuluessa eikä ryhmien välillä havaittu eroja kliinisessä tilassa kahden kuukauden seurannan aikana. Sen sijaan suurempaa annosta saaneiden potilaiden aivojen magneettikuvauksessa todettiin vähemmän valkean aineen muutoksia vielä kaksi kuukautta hoidon jälkeen. Tulos osoittaa lisäksi, että poikkeuksellisen suuriakin annoksia metyyliprednisolonia (2 g/vrk) voidaan antaa suhteellisen turvallisesti.
Uusimmat tutkimukset viittaavat siihen, että suuriannoksinen kortikosteroidihoito voidaan antaa myös suun kautta (Alam ym. 1993, Barnes ym. 1997 ). Alam ym. (1993 ) eivät todenneet merkitsevää eroa toipumisessa 28 vuorokauden kuluttua, kun toinen ryhmä sai metyyliprednisolonia 500 mg/vrk suun kautta viiden vuorokauden ajan ja toinen ryhmä vastaavan annoksen suoneen. Sellebjergin ym. (1998 ) tuoreessa satunnaistetussa tutkimuksessa verrattiin suun kautta annettua suuriannoksista metyyliprednisolonihoitoa (kokonaisannos 3 676 mg) lumelääkkeeseen ja todettiin merkitsevä ero toipumisessa vielä kahdeksan viikon kuluttua.

jatkuu...

... jatkuu osa 3

Tuleeko optikusneuriittia hoitaa jättiannoksisella steroidilääkityksellä?
Äkillinen silmähermotulehdus on noin 20 %:ssa tapauksista MS-taudin ensioire. Vaikka potilaalla ei optikusneuriitin ohella esiintyisi mitään muita MS-tautiin sopivia oireita, voidaan magneettikuvauksessa todeta muutoksia aivojen valkeassa aineessa 50–70 %:ssa tapauksista, ja likvorin oligoklonaalisia vyöhykkeitä esiintyy 60–70 % (Söderström 1995). Riski sairastua MS-tautiin kaksi vuotta optikusneuriitin jälkeen on arvioitu 20 %:ksi ja 10–15 vuoden kuluttua 40–80 %:ksi (Sandberg-Wollheim ym. 1990, Söderström 1995). MS-taudin vaaraa arvioitaessa ovat aivojen magneettikuvaus ja likvorin tutkiminen osoittautuneet tärkeimmiksi menetelmiksi (Optic Neuritis Study Group 1997).
Kortikosteroidien tehoa äkilliseen optikusneuriittiin tutkittiin suuressa monikeskustutkimuksessa (Optic Neuritis Treatment trial), jossa potilaat satunnaistettiin kolmeen hoitoryhmään. Yksi sai suun kautta prednisolonia (1 mg/kg/vrk 14 päivän ajan), toinen suoneen metyyliprednisolonia (250 mg x 4 kolmen päivän ajan) ja kolmas suun kautta lumelääkettä 14 vrk. Ryhmissä 1 ja 2 hoito lopetettiin antamalla lyhyen aikaa oraalista lääkitystä vähenevin annoksin. Näkö korjautui nopeammin suonensisäisen hoidon saaneilla potilailla, mutta puolen vuoden kuluttua ryhmien välillä ei enää ollut kliinisesti merkitseviä eroja (Beck ym. 1992). Suun kautta kortisonihoidon saaneiden ja lumelääkeryhmän potilaiden välillä ei ollut merkitsevää eroa näön korjautumisessa. Oraalisen kortikosteroidihoidon saaneilla relapsit olivat yleisempiä kuin lumeryhmässä ja suonensisäisesti hoidetuilla – erityisesti, jos aivojen magneettikuvauksessa havaittiin MS-tautiin viittaavia valkean aineen muutoksia. Mielenkiintoinen ja yllättävä tulos oli, että kahden vuoden kuluttua lumeryhmässä ja oraalisen hoidon saaneilla oli diagnosoitu kliinisesti varma MS-tauti useammin kuin suonensisäisen hoidon ryhmässä (16.7, 14.7 ja 7.5 %) (Beck ym. 1993). Seurantatutkimus osoitti lisäksi, että riski sairastua MS-tautiin korreloi vahvasti aivojen magneettikuvauksessa havaittujen leesioiden määrään. Ryhmässä, jossa magneettikuvaus osoitti multippelit muutokset, kehittyi MS 36 %:lle lumelääkepotilaista, 32 %:lle prednisonia saaneista, mutta vain 16 %:lle suonensisäisen metyyliprednisolonihoidon saaneista.

Tutkimusten perusteella on aiemmin otettu kantaa optikusneuriitin hoitolinjoihin (Söderström 1995, Nikoskelainen 1999). Suosituksen mukaan oraalista kortikosteroidilääkitystä vakioannoksin ei tule käyttää idiopaattisen akuutin näköhermotulehduksen hoidossa lisääntyneen relapsiriskin johdosta. Monosymptomaattista optikusneuriittia ei yleensä tule hoitaa suonensisäisellä metyyliprednisolonilla, ellei optikusneuriitti ole vaikea. Suonensisäistä metyyliprednisolonilääkitystä suositetaan käytettäväksi, jos optikusneuriitti on molemminpuolinen tai potilaalla on MS-tauti ja siihen liittyy muita lisääntyviä oireita, vaikka optikusneuriitti olisi lievä. Suonensisäistä pulssihoitoa tulee harkita niille optikusneuriittipotilaille, joilla on aivojen magneettikuvauksessa todettu valkean aineen muutoksia, sillä hoito saattaa siirtää MS-taudin kliinistä puhkeamista.

Aivojen magneettikuvauksesta päätettäessä on syytä huomioida, että tutkimuksen kustannus-hyötysuhde on heikko. Tuoreiden tuloksien mukaan magneettikuvaus on osoittanut muita kuin MS-tautiin viittaavia muutoksia vain 1–2 tapauksessa 200–457 potilaan joukossa (Nikoskelainen 1999). Toisaalta magneettikuvausta harkittaessa on syytä huomioida, että optikusneuriitin taustalla voi olla esimerkiksi vaskuliitti, jolloin tutkimuksen perusteella voidaan tehdä tärkeitä hoitoratkaisuja. Aivojen magneettikuvaus tulisi tehdä ainakin silloin, kun optikusneuriitti ilmenee epätyypillisenä, kestää poikkeuksellisen pitkään tai sen yhteydessä esiintyy muita oireita. Magneettikuvauksella saadaan lisäksi ennustetietoa MS-taudin kehittymisen riskistä, mutta tällöin tarvitaan myös neurologinen kliininen tilannearvio.

jatkuu..