Vasatsin joku muu tilanne, vaikka mitään hoitoa en vielä tarvitsekaan, koska olen kiitos tysabrin erittäin terve mäsä  

Mutta minulle diagnoosi oli se voima, jolla saatoin jättää ex -mieheni.
Aloin funtsia, että entä sitten kun tarvitsen apua? Haluanko silloin, että yhteiskunta katsoo että en tarvitse sitä, koska minulla on terve mies kotona?
Yhteiskunta kun ei varmaan paljon kysele sitä, olisiko se terve mies halukas auttamaan toista. koska tiesin, että meillä eiloliei ollut ja koska olin jo niin kauan kaivannut muuta löytämättä kuitenkaan voimaa erota, päätös oli siltä istumalta selvä kuin pläkki.
Terveenä voi kestää puolisoa, joka ei välitä, tue eikä piittaa, sairaana siihen ei ole mitään mieltä tyytyä.
parempi yksin - tosin olen nyt taas jo kaksin, mutta ihan erilaisen miehen kanssa  

Milena, näin ulkopuolisena kommentoijana ajattelen, sinun asenteesi vaikuttaa tosi järkevältä. Parisuhde on aina parisuhde, ei auttamissuhde. On varmasti asiallista tunnistaa avun tarve pyytää apua ennen kuin ongelmat ovat liian hankalia. Oletko ajatellut hakea henkilökohtaista avustajaa? Avustajaa ei saa varsinaisesti siivoajaksi, mutta muuten kyllä sinun avuksesi arjen askareisiin.

Minä itse olen sinkku, ja suurimman osan aikaa ihan tyytyväinen siihen. Tässä kunnossa ollen en varmuudella jaksaisi panostaa parisuhteeseen. Koskaan ei toki kannata sanoa koskaan, mutta...  

Jäin tätä asiaa mietiskelemään Milenan tekstin jälkeen... Meillähän tilanne on nyt se, että mies ja murkut tekevät "kaiken". Vastuu miehellä ja suurin osa töistäkin miehellä. Tilanteeseen on ajauduttu. Kun tajusin, etten selviä siivoamisesta, ehdotin siivoajaa, mutta mies ei ollut valmis siitä maksamaan (ymmärrän sen meidän surkeilla tuloilla). Mies siis siivoaa murkkujen kanssa ja minä yritän pysyä pois jaloista.

Siivoaminen on kylläkin vain yksi pieni osa tätä kaikkea... Kuntoni romahdettua syksyn aikana mies on saanut osakseen melkoisen osan niitä tehtäviä, mitä minä tein. Ei meillä ole edes tullut mieleen etsiä apua. Jossain vaiheessa tajusin, että mies uupuu, mutta se ei myöntänyt sitä. Tämä aiheutti sen, että minä tein enemmän kuin olisin oikeasti jaksanut (teen edelleen).

Hk-avustajaa haettiin ja sain siitä vihdoin päätöksenkin. Tunteja turkasen vähän, mutta onhan se enemmän kuin nyt (eli ei mitään). Tuohon tuntimäärään ei vaan näytä olevan helppo saada ketään...

Kotisairaanhoito tarjosi apua tähän väliin niin kauan kuin oivalsi, ettei se avuntarve joka päivä ole samaan aikaan eikä tosiaankaan riitä pistäytyminen. Eli vetäytyivät. Olemme omillamme.

Tämän kaiken keskellä katson olevani vahva tai ainakin esittäväni. Siis psyykkisesti. Vaikkei minusta ole fyysisesti siihen, mihin ennen, on kyettävä kantamaan muita eteenpäin. Samalla on myös suostuttava tämän oman kropan muutoksiin.

Fyysisesti olen romukunnossa, mutta ähellän silti enemmän kuin jaksan. Yritän yhä kaikin keinoin vähentää miehen taakkaa. Enkä esim. järjettömästä kivusta kerro hänelle ollenkaan. Yritän suojella miestä. Yritän antaa hänelle lepoa tästä kaikesta. Hieman tosin hirvittää, mitä tapahtuu, kun pitemmän aikaa vedän näin yli...

Meillä ei ole kunnon parisuhdetta. Olemme sen kumpikin todenneet ja hyväksyneet. Ehkä se sieltä palaa, kun tilanne muuttuu. Olemme olleet yhdessä kakarasta, joten olemme kasvaneet yhdessä aikuiseksi. Ehkä tämä on nyt yksi vaihe siinä kasvussa. Tilanne vaatii nyt tällaisen toiminnan eikä sille voi mitään.

Ehkä meistä kumpikin on vahva, omalla tavallaan...

Olen samaa mieltä Milenan kanssa siitä, että alkoholistia ei ole tarpeen sietää, Hulda. On vahvuutta lopettaa sellainen parisuhde, jolle ei ole edellytyksiä.

Iitaliina, teillä on selvästi tiukka tilanne. Jaksamista sinulle ja perheellesi. Toivottavasti avustaja (kunhan löydätte sopivan) auttaa arjessa.

Milena, avustajaa ei voi varsinaisesti nakittaa siivoamaan. Sen sijaan avustaja voi kyllä auttaa siivoamisessa. Minun avustajani auttaa mm. kantamalla ja siirtelemällä tavaroita sekä tekemällä raskaimmat työt.

Ei ole heikompi astia, vaikkakin turhan useasti joutuu ns.kärsijän rooliin. Ihan siis normisuhteissakin. Vähän niinkuin altavastaaja.

Mun parisuhde loppui muutama viikko sitten pysyvästi, eroa on isäntä puuhannut jo vuoden. Ei vaan ollu tajunnu, että sinkkuna ois suotavaa elää sit vasta ku oltais ihan virallisesti erottu... Mun sairaus ei kuulemma liity mitenkään asiaan, mutta kyllä niitä juttuja nousee koko ajan keskusteluissa esiin, jotka ihan selvästi sivuavat aihetta. Tuntuu tosin vain lapsellisilta tekosyiltä, jos totta puhutaan  

Aika vahva tunnside meillä on edelleen, tulee varmaan aina olemaan. Niin paljon ollaan yhdessä molempien terveyteen liittyviä asioita käyty läpi, oltu tukena ja turvana.

Meillä mies on ilmoittanut pysyvänsä kuvioissa vaikka mitä tulisi eteen. Vastasin sen, vaikka oikeastaan olis pitänyt vastata että en tarvitse apua. Vaikka toisaalta ehkä tarvitsenkin, en tosin niinkään ms:n takia vaan masennuksen. (Voihan tää vetämättömyys ja mielen apeus johtua toisaalta mäsästäkin.)

Itse jätin ex-mieheni joka tarvitsi hoitoa (vakava psykoottinen masennus). Suurin osa suhteesta meni siinä, että hoidin häntä kotona ja vedin itseni niin loppuun että sairastuin masennukseen itsekin. (Kolme vuotta siis meni siinä että koko elämä pyöri hänen masennuksensa ympärillä.) Luulen että olisin jaksanut jäädä, jos olis joko ollut sen verran vahva pohja (monia terveitä vuosia ja yhdessä rakennettu elämä) tai edes toivoa siitä, että tulevaisuudessa on "normaaliakin" elämää odotettavissa. Kumpikin meiltä puuttui. Näin jälkeenpäin ajatellen, hänellä ei olis ollut voimia käsitellä tätä mun mäsää eikä myöskään voimaa hoitaa mua sitten kun sitä joskus tarvin.

Niin, en tiedä miksi miehillä tuntuu olevan vahvuutta jäädä hoitamaan useammin kuin naisilla.. Ehkä miehet osaavat ottaa sitä omaakin aikaa eivätkä tunne siitä niin paljoa huonoa omaatuntoa. Ja eivät ole siinä hoitaessaan niin 100% henkisesti kiinni hoidettavassa niin, että kärsivät itsekin kun toisella on paha olla. En siis halua yleistää enkä väittää miehiä mitenkään tunnekylmiksi, mutta omaishoitajana jaksaa paremmin jos pystyy säilyttämään sen oman tilan ja ne jutut joista saa voimia. Pitää pystyä irrottautumaan. Itse en siihen pystynyt ja lopulta olin siinä pisteessä että olisin tarvinnut ihan yhtä paljon hoitoa kun mieskin... Että semmoinen tarina mulla.