Tiedättekös, mä söin pari vuotta sitten SNRI-lääkettä. Silloin oli alunperin kyllä masennustakin, ja söin sitä lääkettä ensin pienemmällä annoksella, mutta sitten kun alkoi nää MS:n kognitiiviset oireet (joita ei silloin vielä mäsäksi tunnistettu), niin ne tulkittiin masennuksen uudelleen alkamiseksi joten otettiin suuremmat annokset käyttöön.
Seuraavanlaisia huomioita tein:
- Mulla oli tuo jalan tärinäoire aina kun sitä lääkettä söin, oli annos mikä hyvänsä. Se loppui aina kun lääkityskin loppui.
- Mulla hävisi kyky itkeä tuosta lääkkeestä, ihan kaikilla annoksilla. Vaikka ois kuinka tullut vastoinkäymisiä ja olis tehnyt mieli itkeä se kaikki pois, että olo ois helpottanut, niin ei vaikka kuinka yritti.
- Lääke teki juuri sen mitä "pitääkin", eli vei negatiivisilta tunteilta terän ja myös positiivisilta. Kun annosta nostettiin, sitä enemmän hävisi kummankin pään tunteet. (Ja mä siis tarkotan "kummallakin päällä" noita tunteiden eri puolia, en sitä mitä jollain ehkä saattais tulla mieleen.
) Tarpeeksi suurella annoksella ei vain tuntenut enää mitään. Siinä vaiheessa tulikin sitten viiltely mukaan kuvioihin, kun halusi vain tuntea edes jotain, että tiesi olevansa elossa.
Omin lupineni sitten lopetin koko lääkkeen, meni puolisen vuotta vähentää annoksia kun tuli niin kamalat vieroitusoireet.. Mt-hoitaja sitten jälkeenpäin pudisteli päätään ja sanoi, että tuo on ihan tiedossa oleva asia, että SSRI/SNRI-lääkkeitä ei kannattais kovin suurilla annoksilla syödä. Nyt selvisi syykin sille, miksi ne aiheuttavat tuollaista.
Niin ja jos itse asiastakin puhutaan, niin olen kyllä tosi itkuherkkä. Oon aina ollut. Itken varsinkin leffoja kattoessa, oli ne sitten surullisia tai onnellisia. Mut mä tunnen että se on osa mua, ja oli tosi kamalaa että lääkkeet vei sen pois multa.
Koti
Sivu: 
